Kaupungin kokoinen kaatopaikka

Kotikulmillani Bagmati-joella
vasta paljon roinaa onkin.

"P***le, kuinka paljon roinaa", kerrottiin taannoin Varsinais-Suomen pelastuslaitoksen sukeltajien todenneen erään öisen uintiretken päätteeksi Turun Aurajoella. Itsekin samoissa maisemissa kasvaneena olen toki tietoinen, että tästä kaupunkia halkovasta virrasta voi riittävän tukevalla virvelillä onkia jos jonkinlaista tavaraa, aina varastetuista polkupyöristä mystisiin betonisukkuloihin, mutta esimerkiksi asuntokauppoja hieroessa jokinäköala tulkitaan silti poikkeuksetta positiiviseksi tekijäksi. Toista maata ovat kuitenkin asiat Kathmandun laaksoa ristiin rastiin halkovan Bagmati-joen rantatörmillä, jossa joenranta-asuminen on vähitellen muodostumassa köyhimmän kansanosan yksinoikeudeksi (tai velvollisuudeksi), kaikkien kynnelle kykenevien hakeutuessa kiireen vilkkaa johonkin mahdollisimman etäälle. Huolimatta siitä, että samainen joki on pyhä sekä hinduille että buddhalaisille, ei laakson parilla miljoonalla asukkaalla liiemmälti tunnu olevan moraalisia esteitä joen likaamiselle. Niinpä kovaonniseen virtaan päätyvät Pashupatinathissa poltettujen ruumiiden seuraksi myös lukemattomien perheiden kotitalousjätteet, höystettynä tietenkin mitä moninaisemmalla irtoromulla - kulkukoirien raadoista vanhoihin vihanneskärryihin.

Jottan tarttis tehrä.

Viime vuosina ovat laaksossa vallitsevat saasteongelmat kantautuneet myös tavallista kaduntallaajaa vaikutusvaltaisempien ihmisten korviin (tai kenties nenään), ja ollaan tultu siihen tulokseen, että joskus olisi varmaan ihan hyvä alkaa siivota noita roskia pois nurkista. Niinpä on perustettu monenlaista järjestöä ja kampanjaa, mutta valitettavasti käytännön toimet näyttävät katukuvasta päätellen jääneen yksinomaan erinäisten kylttien ja plakaattien pystyttämiseen. Ja sitten aikansa valistettuaan myös suurin osa näistä kylteistä päätyy lopulta muun romun seassa itsekin sinne jorpakkoon. Mutta miten tällaiseen tilanteeseen on lopulta päädytty?

Legendan mukaan vielä muutama vuosikymmen sitten kaikki oli täydellistä. Bagmati-joki oli kirkas ja elinvoimainen, eikä kaduilla liikkuessaan tarvinnut väistellä roskakasoja. Kaikki ehtivät jo olla tyytyväisiä, kunnes tapahtui jotain mullistavaa: kaupunkiin alkoi virrata lisää ihmisiä. 30 vuoden aikana pinta-alaltaan suunnilleen Keiteleen kokoiseen laaksoon muutti liki kaksi miljoonaa ihmistä, tuoden mukanaan kaikki hallitsemattomaan väestönkasvuun liittyvät ongelmat. Infrastruktuuri ei yksinkertaisesti enää kestänyt tilanteessa mukana.

Toisaalta ongelmaa ei voi selittää pelkästään jätehuollon puutteilla, vaikka tämä ilman muuta onkin suurin yksittäinen tekijä. Valitettavasti kuitenkin myös täkäläinen mentaliteetti tuntuu lohduttoman usein olevan sellainen, että koska kaikki paikat jo ennestään pursuavat jätteitä, ei ole mitään väliä jos kasan päällimmäiseksi nakkaa vielä yhden roskapussin lisää. Ikävä kyllä kaikkeen - roskiinkin - tottuu, ja luullakseni juuri se on syynä ihmisten välinpitämättömyyteen. Nykytilanteessa voittajina selviytyvät ainoastaan harvat jätteiden seasta elantonsa seulovat jätteenkerääjät, eikä lopulta heidänkään osansa vaikuta kovin hääviltä. Olisikin varmaan lopulta kaikkien edun mukaista saada jotakin aikaiseksi.