Paratiisissa asutaan savitaloissa

Ennen Nepaliin saapumistani muistelen maininneeni, että yhtenä matkani perimmäisistä tarkoituksista oli hankkia kokemuksia, jotka voisivat vaikuttaa koko loppuelämäni suuntaan. Kuulostaahan lausahdus vähän utopistiselta haihattelulta, mutta uskokaa tai älkää, arvoisat lukijani, uskon viimeisten parin viikon aikana ainakin osittain saavuttaneeni tämän tavoitteen.

Helmikuun puolivälissä minulle tarjoutui kauan haikailemani mahdollisuus matkustaa Nepalin maaseudulle, noin 500 kilometrin päähän Kathmandun melusta ja melskeestä. Saattaa olla vaikea kuvitella, kuinka erilaiselta maailma voikaan näyttää vain 15 tunnin ajomatkan jälkeen: saasteet ja tiilenpunasävyinen betoniviidakko oli vaihtunut miltei paratiisinomaiseen luonnonkauneuteen - loputtomien kukkuloiden lomassa virtaavat vuoristojoet olivat kristallinkirkkaita, metsä vihreää ja maisema koskematonta.

Hymy herkässä Surkethissa.

Määränpäänä oli Surkethin maakunnassa sijaitseva piskuinen Jaharen kylä, jossa on arvioni mukaan viitisensataa asukasta ja kaksi tietä. Merkityksellisen kyläpahasesta tekee se, että nykyisin minulla sattuu olemaan siellä käytännössä toinen perhe. Parikymmentä vuotta sitten samassa kylässä näet syntyi tyttö, joka monien vaiheiden kautta päätyi lopulta hymyilemään oheiseen valokuvaan. Tiedän, etten ole blogissa vielä aiemmin ottanut asiaa esille, mutta nyt paljastettakoon sen verran, ettei taannoin Nepalista löytämäni kulta ainakaan liity jalometalleihin.

Kotini kahden viikon ajan.

Matkustettuamme yön yli bussilla halki puolen Nepalia, pääsimme viimein perille Jahareen. Tieverkosto näinkin kaukana kaikesta oli yllättävän hyvässä kunnossa, paikoin jopa Kathmandun kuoppaisia katuja parempi. Majoituimme edellä mainitsemani kullan, Motin, kanssa tämän isosiskon taloon, joka sijaitsi parinsadan metrin päässä kylän pääraitilta, lähellä ensimmäisen kuvan riippusiltaa. Talon sisätilat käsittivät kaksi huonetta - makuuhuoneen sekä yhdistetyn olohuoneen ja toisen makuuhuoneen. Erillään muusta rakennuksesta oli kuvassa oikealla näkyvä keittiö. Miltei kaikki kylän talot - meidän asuintalomme mukaanlukien - oli rakennettu samankaltaiseen tapaan savitiilistä, mutta vaatimattomasta ulkoasusta huolimatta talojen sisätilat olivat tyypillisesti sangen kodikkaita.

Jo vierailun ensimmäisinä päivinä sain tuta nepalilaisen maaseudun vieraanvaraisuuden; ruokapuolesta ei ainakaan tarvinnut olla huolissaan, sillä päivästä toiseen sain kuulla jonkun tutun tai vähän tuntemattomankin kyläläisen kutsuneen meidät illalliselle taloonsa - toisinaan ongelmia tuotti jopa illalliskutsujen päällekkäisyys. Lisäksi pöydän antimet osoittautuivat ateria aterialta aina äärimmäisen maukkaiksi - itse kasvatettu riisi ja pihalla vielä tunti sitten vapaana juossut kana vasta on herkkua.

Muutoinkin elämä maaseudulla oli varsin toisenlaista kuin kotona Kathmandussa. Vaikka pääkaupunkiseudullakin ihmiset ovat seurallisia, nousi ilmiö Jaharessa aivan uusiin sfääreihin. Yksin kylässä liikkuessani en kirjaimellisesti voinut kulkea 30 metriä pidemmälle, ennen kuin joku ohikulkevista ihmisistä pysähtyi juttelemaan kanssani - kaikki tietysti itselleni täysin tuntemattomia. Toisaalta tämä oli odotettavissakin, sillä eurooppalainen vierailija ei ole tässä maailmankolkassa ihan jokapäiväinen näky. Yleisesti ottaen kaikki tapaamiset kyläläisten kanssa olivat kuitenkin myönteisiä, ja niistä välittyi aivan ainutlaatuinen maaseudun kiireetön elämänmeno.

Pyykkipäivä joella.

Turhat kaupunkielämän krumeluurit, kuten juokseva vesi tai hammastahna oli monin paikoin korvattu oikein perinteisellä maalaisjärjellä. Pyykit pestiin poikkeuksetta läheisessä joessa (toisaalta vesi oli laadultaan jopa juomakelpoista) ja pääsinpä itsekin kertaalleen kokeilemaan hampaiden harjausta hiilenkappaleella (tulee muuten puhdasta). Kaiken kaikkiaan asiat oli järjestetty siinä määrin kekseliäästi, ettei kaupungin hienouksia osannut kaksiviikkoisen vierailuni aikana edes kaivata. Ihminen voi aivan hyvin asua savitalossa ja pestä vaikka lattiatkin lehmänlannalla, jos vain elämä muilta osiltaan on kunnossa. Näin ollen ei ole mahdotonta, että minä itsekin vielä jonain päivänä omistaisin vaikkapa oman savikesämökkini tässä maanpäällisessä paratiisissa.