Nepalin ruodintaa

Nepalilaista valuuttaa.

Yhdeksän kuukauden aikana olen nähnyt Nepalissa kaikenlaista. Kuten olen ehkä antanut ymmärtää, kokonaisuutena Nepal on tosiaankin oikein mainio paikka, ja olen viihtynyt maassa pääsääntöisesti hyvin. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että Nepal on edelleenkin köyhä kehitysmaa - ja tässä kirjoituksessa aion päästää sisäisen kriitikkoni valloilleen, kertoessani oman näkemykseni siitä, miksi näin on ja mikä estää Nepalia edelleen kehittymästä. Maan tilannetta on toki aiemminkin ruodittu laajalti, mutta tämän tekstin laadin puhtaasti omien kokemuksieni pohjalta, ilman minkäänlaisia lähdetietoja. Eikä sittenkään kannata ottaa niin vakavasti ;)

Ylivoimaisesti suurin syy siihen, miksi Nepal nyt ja jatkossa kituuttaa köyhänä lilliputtina, on käsittääkseni syvälle juurtunut ja kaiken kehityksen halvaannuttava tehokkuusajattelun puute. Tämä ilmenee maassa yksittäisistä ruohonjuuritason työpaikoista aina valtionhallintoon saakka:

Esimerkki 1: Paikallisbusseissa, myös kaikkein pienimmissä minibusseissa, on aina töissä kaksi henkilöä - kuljettaja ja ns. ovipoika, jonka tehtävänä on houkutella asiakkaita kyytiin. On selvää, että nykyisenlaisella kaaossysteemillä bussiin ei ilman ovipoikaa saada asiakkaita lainkaan, mutta siinäpä joudutaan sitten vähistä tienesteistä maksamaan palkkamenojakin tuplasti. Kun vielä paikallisbussien hinnat ovat naurettavan alhaisia (normaalilippu noin 0,11 € ja opiskelijoille 0,07 €), ei alalla todellakaan rikastumaan pääse. Pidemmällä tähtäimellä olisi nähdäkseni välttämätöntä päästä eroon ovipojista (kuski hoitaisi maksut), ja korottaa hintoja, jotka jopa nepalilaisten ostovoimaan nähden ovat monin kerroin suomalaisia halvempia.

Esimerkki 2: Vaikka Nepalin valtio on yksi maailman köyhimmistä, on hämmästyttävää, kuinka silti jostain löytyy varoja palkata ympärivuorokautisesti liikennepoliisi lähestulkoon maan jokaiseen risteykseen, sen sijaan että koettaisi hankkia ja saada ihmiset noudattamaan liikennevaloja. Muutenkin maan poliisivoimat tuntuvat olevan kustannustehokkuudeltaan kuin sisäministeri Räsäsen paha uni: yhdellä tunnin kävelylenkillä pääkaupunki Kathmandussa voi helposti nähdä toistasataa poliisia - useimmiten kuitenkin vain seisoskelemassa joutilaina kivääri kädessä. Mutta ehkä se on vaan sitä rikosten ennaltaehkäisyä.

Johtopäätelmäksi on todettava, ettei ikävä kyllä millään valtiolla taida nykymaailmassa olla niin paljon varoja, että voisi samanaikaisesti olla vauras, ja silti hassata rahoja jos jonkinlaiseen turhuuteen.

Ongelmia on työpaikkojen lisäksi ihan yksittäisissä ihmisissä, mikä väistämättä heijastuu myös valtion kokonaistilanteeseen. Kokemukseni mukaan nepalilaiset ovat kaikenlaisessa asioiden suunnittelussa ja päätöksenteossa äärimmäisen huonoja: kahdelle aikuisellekaan ei tuota ongelmia kinastella kolmea varttia siitä, kannattaako viiden minuutin kävelymatkalle ottaa esimerkiksi sateenvarjo mukaan. Kun tämä piirre tuntuu olevan periytyneenä joka ikiseen nepalilaiseen, olen välillä itsekseni ajatellut, ettei taida olla olemassa kamalampaa työpaikkaa kuin Nepalin parlamentti, jossa tärkeitä päätöksiä pitäisi saada aikaan satojen nepalilaisten yhteisymmärryksessä. Ilmankos hallitus ei ole pian kymmenessä vuodessakaan saanut aikaan edes kunnollista perustuslakia.

Korruptio on sitten vielä asia erikseen, eikä taatusti helpota ennestäänkin mahdottomalta vaikuttavaa julkista päätöksentekoa. Katukuvassa korruptioon ei kuitenkaan juuri törmää, joten sen tarkkoja vaikutuksia on minun tässä yhteydessä äärimmäisen vaikea arvioida.

Oppilaita lounastauolla
nepalilaisessa koulussa.

Mutta miten tällaista soppaa sitten voisi saada toimivammaksi? Usein ajatellaan koulutuksen olevan avainasemassa kehitysmaiden ongelmien selvittämisessä. Noh, valitettavasti nepalilainen koululaitos onkin sitten ihan oma lukunsa. Lyhyesti kuvattuna useimmat nepalilaiset koulut ovat erityisesti asenteiltaan onnettoman vanhanaikaisia laitoksia, joissa oppimisesta on tehty äärimmäisen hankalaa elitistisen kulissin ylläpitämiseksi. Koska monet koulut ovat yksityisiä, on näiden koulujen päämääränä tuottaa rahaa, jota taas saa sitä enemmän, mitä enemmän on oppilaita maksamassa lukukausimaksuja. Niinpä koulujen täytyy luoda naurettavuuksiin asti menevä imago huippukoulusta, vaikka tosiasiassa opetus on usein länsimaisen mittapuun mukaan ala-arvoista. Käytännössä kaikki koulut ovat alaluokilta saakka täysin englanninkielisiä, mikä voi äkkiseltään kuulostaa hyvältä, mutta kun edes opettajat eivät osaa kunnolla englantia, on lopputulema tavallisesti sellainen, etteivät oppilaat ensinnäkään opi kunnolla englantia, eivätkä sitten lopulta niitä muitakaan aineita. Tämän järjettömyyden keskellä koulujen seinissä lukee tahattoman koomisia tunnuslauseita, kuten "Paradise of Wisdom" tai "Knowledge is treasure and our school is key to it". Opi siinä sitten tekemään maailmasta parempi.

Lopuksi haluan kuitenkin muistuttaa, että keskimäärin nepalilainen ihminen on ihan yhtä onnellinen - ellei onnellisempi - kuin suomalainenkin. Tämän ymmärtäminen on lopulta kaikkein tärkeintä, kaikista ongelmista huolimatta.